elämä

Olen niin kyllästynyt asumaan kotona. En jaksa komentelua ja määräämistä. Haluan omaa tilaa ja rauhaa ja etäisyyttä porukoihini.. Pitäisihän minulla olla siihen oikeus, kun huhtikuussa 20 jo täytän! Kun minä suutun ja ja ahdistukseni heijastuu puheeseeni ja ääneni kohoaa, niin silloin en kuulemma käyttäydy kuin ikäiseni kuuluu, olen epäasiallinen ja kaiken lisäksi koiramme Mette säikkyy. Porukoilla käyttäytyvät suuttuneena aivan samalla lailla, jos ei pahemmin Mette säikkyy silloin ihan yhtä lailla, jos ei enemmän. Ainakin silloin kuin perheemme kaikkivaltias (iskä) suuttuu.. Siis minullako ei ole oikeutta suuttua? Aika monesti menen omiin oloihini tai pihalle ja annan muiden mesota, monesti otan vastaan paskaa niskaani, mutta sitten pyydetään anteeksi, jos pyydetään.. Ja sitten kaikki on taas hyvin. Välillä tuntuu, että voiko anteeksipyyntö menettää merkityksensä? Osaan itsekkin loukata ja olla ilkeä, mutta minulla on kumminkin sen verran selkärankaa, että aika heti kadun ja pyydän anteeksi..

Työpyyntöjä satelee, rahasta on tiukkaa ja olen edelleen sairauslomalla. Tuntuu niin epäreilulta! Kipeänä olen ollut noin viikon, eli olen ollut sitten vain kotona ja sen olotilassa huomaa, on niin hermot kireällä..

Kotona asuminen kuormittaa henkisesti. Monenä päivänä, tänäänkin olisi tehnyt vain mieli nukkua. Mutta eihän siinä ole mitään järkeä en voi paeta taas nukkumalla pahaa oloani, ei se niin mene, enää..

Tuntuu oudolta miten viilteleminen on alkanut pyörimään mielessä, se houkuttaisi pahoina hetkinä, mutta tiedän ettei siinä ole mitään järkeä ja en tule koskaan niin tekemään..

Toivottavasti illalla saisin muuta ajateltavaa, hope so.