Paha olo, ikävä, itku, pelko syyllisyys, itseinho, häpeä, uupumus, epätoivo ja synkät ajatukset, kaikki ne kuuluvat masennukseen. Masennus voi hiipiä aivan yhtäkkiä, pienin askelin, salakavalasti. Melkein jokaisella ihmisellä on jossain vaiheessa elämäänsä sellainen vaihe. Minulle kävi myös niin. Syitä siihen on monia. Olen käynyt pohjalla, ehkä jopa lähellä kuolemaa ainakin ajatuksissani. Aika pohjalla olen vieläkin. Mutta kaikki johtuu minusta itsestäni, ei kotioloista niin kuin monesti huonot kotiolot ovat monen ihmisen masennuksen laukaisija. Minulla on rakastava perhe ja tarpeeksi ystäviä ja poikaystävä, koulupaikka ja olen terve. Ulkoisesti kaikki on hyvin. Mutta sisälläni myrskyää. En osaa, enkä osaa avautua kaikista asioistani edes läheisilleni vaikka kuinka haluaisin. Se on vain niin vaikeaa ja ne ajatukset tekevät kipeää. Mutta tiedän, etten ole yksin, minulla on oma tukijoukko. Ennen lievitin masennusta väärin keinoin, alkoholin käytöllä, joskus runsaallakin kädellä. Hetkeksi se lievitti, mutta seuraavana päivänä olo oli kahta kauheampi. Nyt olen menossa oikeaan suuntaan, olen hankkinut apua. Ja tulen tarvitsemaan sitä vielä monelta taholta ja paljon.
Itku lievittää pahaa oloa ja kyyneleet parantavat. Vaikka joskus tuntuu, että usko on lopussa, mutta usko ei vain yhtäkkiä katoa. Jokaisella on oma suojelusenkelinsä.
Paraneminen vie aikaa ja minä voin vain siihen itse teoillani vaikuttaa. Se matka on pitkä, eikä se ole helppo, mutta se ei ole mahdoton.
Merkinnät RSS-syötteenä