Pienenä ajattelin, että minusta tulee aikuisena jotain suurta. Olisin joku suuri stara esim. laulaja tai näyttelijä. Musiikokin kävi jossain välissä mielessä. Yläasteen olinkin sitten musiikkiluokalla. Sieltä päästyäni huomasin, ettei minusta tulisi mitään staraa, koska inhosin esillä olemista ja esiintyminen jännitti. Esitelmät luokan edessä olivat yhtä tuskaa. En halunnut olla äänessä, olin mieluumin se kuuntelija ja ajatukseni ja mielipiteeni halusin yleensä kertoa kirjallisesti. Mutta silti se oli sitä huoletonta aikaa. Olin vielä niin nuori. Yläasteelta päästyäni menin jatko-opiskelemaan ammattikouluun lähihoitajaksi. Teininä tuli hölmöiltyä, ei ajatellut vielä tekojensa seuraksia. Mutta niinhän se monella on. Haluaa kokeilla rajoja, kapinoida vanhempiaan vastaan ja itsenäistyä. Kun sitten tulin täysi-ikäiseksi. Kaikki muuttui. Tuli vapaus ja vastuu.
Nyt syksyllä aloitan opiskelun viimeisen vuoden. Tulee aivan uusi, tuntematon luokka. Sitä ennen on vielä kesätöitä.
Pienenä halusin kasvaa nopeasti aikuiseksi. Nyt se on päinvastoin, haluaisin palata lapsuuteen. Lapsuus oli huoletonta aikaa, mutta enää ei niin ole. Haluaisin olla onnellinen, mutta en pysty. Ennen tulevaisuus näytti valoisalta, mutta nyt se vain ahdistaa.
Merkinnät RSS-syötteenä