elämä

Hmm… Mistähän sitä alottaisi.. On niin paljon kerarottavaa! No nii.. Tuntuu nyt aivan kuin se pahin  ”helvetti” elämässäni olisi takana päin. Nyt tuntuu oikeasti siltä taas, että olen elossa. En enää peitä oikeita tunteita ja olen avoimempi, puhun asioista ja tunteistani. Nyt on paljon rennonpi olo, kun lähiverkostoni tietää, missä mennään. Olen saanut paljon tukea perheeltäni ja ystäviltä, mutta ehkä kumminkin suurin tuki on ollut uskoni Jumalaan. Uskoni on vahvistunut huomattavasti. En vihaa itseäni enää, ainakaan niin paljon kuin ennen ja osaan käsitellä jo kaikkia pahoja ajatuksia paljon paremmin. Kaikenlaisia ajatuksia tulee ja menee, mutta nyt tiedän, että ne on vain oikesti pelkkiä ajatuksia, millä ei ole mitään todellisuuden kuvaa. Minä olen hyvä ja normaali ihminen, mutta se paha on pelkästän minun pääni sisällä. On turvallista ja jotenkin lohduttavaa ajatella, että masennus ei näy ulospän. Kukaan ei tule kadulla vastaan osoittaen ”Tuolla on keskivaikea masennus!” Sairauden salaaminen uuvutti ja vei voimia. Nyt en ole enää yksin ajatusteni kanssa. Ja ne pahatkaan ajatukset eivät satuta ketään, koska en minä niitä asioita tule koskaan ääneen sanomaan. Ajatukset ovat muutenkin vähentyneet. On hyviä ja huonoja päiviä, mutta nyt huononakin päivänä tiedän, ettei se paha olo ole loppullista, se on vain sen hetkinen tila. Musiikin kuunteleminen, kirjoittaminen, puhuminen ja tietysti aivan myös luonnisesti itkeminen, ovat minun selviytymiskeinojani.

Viime kesänä en osannut edes ajatella kouluun palaamista. Pelkkä ajatuskin jo tuntui pelkästään niin ahdistavalta ja epätodelliselta ja tulevaisuus pelotti, aivan kuin en olisi koennut selviytyvän. Pahimpina päivinä loppuajasta  makasin vain, en syönyt. Ainoastaan itkin, se oli lähinnä sellaista huutoitkua. Olin niin pohjalla, huusin apua. Mutta tuntui ettei kukaan kuullut. Tuntui, että olin niin pieni, hauras, mutta samalla sanoinkuvaamattoman paha ihminen. Koin olevani tunnevammainen, tuntui, että ainoa tunne, jonka pystyin tuntemaan oli ahdistus ja syvältä kumpuava itseinho. Ahdistuksen pahimpina hetkinä harkitsin itsemurhaa.

Mutta eräänä päivänä näin valon. Jokin suurempi voima nosti minut sieltä syvästä kuilusta hitain askelin takaisin maanpinnalle.. Ruokahaluni parani. Aloin kokemaan jälleen tietynlaista mielihyvää aivan pienistäkin asioista. Aloin puhua paljon enkeleistä, jumalasta ja ylipäätään uskosta. Tuntui aivan kuin olisin valaistunut. Kuin jokin olisi avannut silmäni. Aloin hyväksymään tilanteeni, olin sairastunut masennukseen.

En vieläkään kunnolla kumminkaan hyväksy masentumistani. Jotenkin tunnen siitä häpeää. Olen tietyllä tapaa sairas ja minulla on päivittäinen lääkitys, jota ilman en pärjäisi. Hyvinä hetkinä tuntuu aivan kuin unohtaisin koko asian. Silloin tekisi mieli jättää lääkkeet ottamatta ja tokaista vain ”Nyt minulla on niin hyvä olo, etten tarvitse enää teitä!” Mutta tiedän, ettei se niin ole. Jos en ottaisi lääkkeitä, niin kuntoni romahtaisi ja olisin taas lähtöpisteessä. Tiedän, etten oikeasti jättäisi ottamatta niitä, koska pelkään niitä ahdistuskohtauksia aivan liikaa, ne jättivät minuun pysyvät traumat, joten siksi ne ovat vain ja ainoastaan pelkkiä ajatuksia..

Olen aloittanut terapian, käyn siellä kerran viikossa. Ensimmäisellä kerralla minua tietysti luonnollisesti jännitti, mutta kokemus oli myönteinen. Ilokseni sain huomata, etten ollut siellä yksin. Odotustilassa oli monia nuoria, minuakin nuorempia. Itseasiassa, kun tarkemmin katsoin siellä ympärilleni, niin huomasin, että itseasiassa siellä oli melkeinpä ruuhkaa, ihmisiä tuli ja meni. Se toi minulle lohtua ja antoi vertaustukea, että masennus on nykypäivänä niin yleistä, eikä ole enää sellainen tabu tai mikään ”tappava tauti”. Minusta oli turvallista puhua tuntemattomalle ihmiselle avoimesti asioistani. Puhuin siellä sellaisiakin asioita, joita en ole kenellekkään kertonut ja tiedän jo nyt etten tule niitä koskaan sanomaankaan. Tuntemattomalle ammattiauttajalle on paljon helpompi puhua kuin läheisille, ulkupuolinen se tuntematon ihminen ei tuomitse sanoisit hänelle mitä tahansa. Hänen ilmeensä ei värähdä. Hän vain istuu rauhallisenä edessäsi, kirjoittaa lehtiöön, esittää välillä kysymyksiä, sanoo kantaansa ja on kannustava, mutta enimmäkseen hän kuuntelee ja on aidosti läsnä. Odotan jo seuraava kertaamme. Olen käynyt nyt ensimmäisen viikon koulua. Se on nostanut mielialaa huomattavasti. Luokka on kiva ja ilmapiiri rento, viihdyn siellä. Elämässäni on taas sitä tietynlaista tarvitsemaani rytmiä ja rutiinia, jota tarvitsen. On taas syy aamulla herätä sängystä ylös ja laittautua. Tulee normaalia väsymystä, ulkona oloa ja näkee muita ihmisiä. En ole enää ns. neljän seinän vanki, joka kammoaa julkisia paikkoja ja siellä olevia muita ihmisiä. Uskallan liikkua taas vapaasti. Elää päivän kerrallaan ja yrittää olla murehtimatta tulevaa, toisin sanoen siis olla siinä hetkessä ja keskittyä siihen täysillä. Kun näin valon, niin tiesin minkä monen vuoden aikaisen haaven toteutan; hankin tatoinnin oikean nilkan yläpuolelle, mutta se tatuointi ei ole tavallinen, se on aivan erityinen. Siinä ovat enkelin siivet, vasemmassa siivessä lukee peace ja oikeassa siivessä lukee faith, eli rauha ja usko. Enkelin siivet symboloivat, sitä kun sairastuin masennukseen ja sitä kuinka selviän siitä. Voin sanoa sen,  että olin lähellä kuolemaa, mutta tässä minä yhä olen.

Ihmisten pitäisi ajatella näin, että jokainen uusi päivä on lahja Jumalalta.